Tavoitteeni urheilun saralla

Mulle on alkanut vakiintua entistä selkeämmin, mitä haluan tavoitella ja olla urheilun ja liikunnan suhteen. Tulevaisuuden suunnitelmat selkeytyy, ja sitä myötä treenit ja mitä haluan niiltä selkeytyy. Enää liikunta ei ole mulle vaan Pelastusopistoon hakemista, matkalla se on saanut monta toteutettavissa olevaa tavoitetta. Siitä on todellakin muodostunut elämäntapa, jota ilman en pärjää. Rakastan liikuntaa ihan täysin rinnoin, kaikissa muodoissa! Se vaan on niin kivaa. Tässäpä sitten niitä tavoitteita:

Haluan toteuttaa samoja unelmia, mitä mulla oli lapsena. Ootteko huomannu, miten se auttaa? Mulle se saa tosi hyvän mielen.

Lapsuuden unelmiin mulla kuuluu muunmuassa breakdance. Sitä ei ollut mahdollista harrastaa kotipaikkakunnallani, joten jätin asian sikseen. Mutta vuosien varrella se pyöri aika monesti mielessä. Nyt otan itseäni niskasta kiinni, ja opettelen tuon jalon katutanssin! Se vaatii ihan todella hyvää lihaskuntoa ja koordinaatiokykyä, mutta sitä mulla tulee olemaan! Askel askeleelta aloitan. En tee tätä kiireellä, haluanhan kehittyä muissakin asioissa yhtä aikaa. Hitaasti hyvä tulee. Säännöllistä treeniä kuitenkin.

Haluan oppia jälleen käsilläkävelyn, spagaatin ja muita juttuja jota tein lapsena tuosta vaan. Sitäkin siis työstämään. Myös telinevoimistelusta joitain asioita, harrastinhan sitäkin lapsena.

Kehonhallinta. Haluan kehittää kehonhallintaani ihan kunnolla. Tässäpä esimerkkiä:

Tuossa on jo uskomatonta kehonhallintaa! Seuraan Frank Medranoa ja mm. Tikis-Jopea ahkerasti.

Haluan juosta puolimaratoonin. Tämän perusteella sitten päätän, kiinnostaako maratoonikin :) Mutta puolimaratonin juoksen jo ensi syksynä, jos ei esteitä tule kuten viime talvena.

Olen päättänyt, että vaikka minulle tulisi jokin este Pelastusopistoon hakemiseen, tulen silti olemaan siinä kunnossa, että läpäisisin kuntotestit ja pääsykokeiden cooperin ja uintitestin. Ja tietysti fobiatestit!

Näin lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, haluan kehittyä urheilun jokaisella osa-alueella tasapuolisesti ja olla monipuolinen liikkuja. Haluan olla voimakas, notkea, kestävä, vahva. Crossfit tukee tätä tavoitettani todella hyvin, sen olen päättänyt olevan yksi pääasiallisista harjoitteistani kuntosalin lisäksi. Sehän on suunniteltu juuri luomaan monipuolinen urheilija.

Ulkonäöllisesti haluan näyttää samalta. En määrittele tarkemmin sitä, että kuinka iso hauis tai reisi pitää olla, vaan haluan ulkonäöllisestikin näyttää urheilijalta, joka pystyy toteuttamaan niin monen kilometrin uintiretken kuin 30 leukaa putkeen.

Ja näistä tavoitteista täytyy vielä sanoa, että nämä kaikki ovat pitkän ajan tavoitteita - jos ei lasketa Pelastusopiston kuntoa ja puolimaratoonia. Otan rauhassa. Nimittäin tavoitteeni on kehittyä. Mennä jokaisessa asiassa pikkuhiljaa eteenpäin. Katsoa sitten, miten asiat sujuu. Tärkeintä on, että yritän ja annan motivaation pysyä yllä, siten menen täyttä höyryä eteenpäin.

Matkalla olen sen verran oppinut, ettei asioita saa heti. Se pitäisi muistaa. Kolmisen vuotta sitten, kun alottelin liikuntaa jälleen, yritin heti alkuun juosta kilometrejä lenkillä. No tietenkään siitä ei tullut mitään. Sitten lannistuin, enkä taas kuukauteen yrittänyt uudestaan. Mutta vuosi sen jälkeen päätin, että opettelen oikeasti juoksemaan. Löysin netistä juoksuohjelman, jonka ensimmäisillä kerroilla juostiin vain minuutteja. Voi sitä onnistumisen tunnetta, kun sai tehtävät vedettyä läpi! Tästä on siis opittu, hitaasti hyvä tulee. Asiat pitää ottaa ajan kanssa, muuten ne eivät onnistu alkuunkaan.

ADHD:n vaikutus liikuntaan (minun kohdallani)

Sain tänään paniikkikohtauksen crossfit-tunnilla. Melkeinpä heti alkuun.. Syykin on aika selkeä. Olen niin huono oppimaan liikesarjoja. Kyseessä oli niinkin yksinkertainen asia, kuin burbee. Ei siis muuta kuin yksi, monivaiheinen liike. Mutta kun ensimmäinen vaihe meni väärin, ajatukset alkoivat sumentua ja meni toinenkin, ja kolmaskin.. En pysynyt perässä ollenkaan, ja lopulta ahdistus karkasi käsistä, enkä kuullut mitä valmentaja puhuu, tuijotin vain yhteen pisteeseen. Sitten lähdinkin jo pois, lukittauduin vartiksi vessaan itkemään, haukkomaan happea ja rauhoittumaan.

Tällaiset kohtaukset ovat minulla yliaktiivisuuden lisäksi ainoa selkeästi tunnistamani ADHD:n piirre. Ja kyllä, se on ihan tutkimuksissa todettu ominaisuus.

Monien käsitys ADHD:sta on juurikin tuo ylivilkkaus. Että ADHD:n omaavat ovat yliaktiivisia kaikessa eivätkä tahdo pysyä paikoillaan. Allekirjoitan itseni täysin tästä, mutta suurimmaksi osaksi se on mulla vain positiivinen asia! Olen ikiliikkuja.

Mutta onhan tässä varjopuolikin olemassa. Kuinka moni tietää, mistä ADHD on lyhenne? Attention Deficit and Hyperactivity Disorder. Eli tosiaankin tuo hyperaktiivisuus on vain kääntöpuoli, mutta siihen liittyy kaikkea muutakin. On olemassa sellainen ominaisuus, kuin ADD. Tämä on keskittymishäiriö. ADHD on sama asia, mutta sen H:n eli hyperaktiivisuuden kanssa. Monilla ADHD siis aiheuttaa pahojakin keskittymisongelmia. Ahdistuminen kaikesta ja liikaa murehtiminen ovat yleisiä tietämieni ADHD-ihmisten parissa.

Aloitetaanpas siis alusta, minun kohdallani.

Vielä yläasteellakaan minulla ei ollut tietoakaan siitä, että omaan tällaisen ominaisuuden. Yksinkertaisesti siksi, että ongelmia koulussa ei ollut. Olen aina oppinut nopeasti ja helposti, hyvät todistukset vahvistavat tarinaa. Ainoa seikka, johon olin kiinnittänyt huomiota, olivat rumpusarjat kutosella. En oppinut edes sitä yksinkertaisinta, minkä kaikki muut oppivat! Se vain oli niin ylitsepääsemättömän vaikeaa, että muistan sen yhä.

 

Tällä videolla opettelin jumpstylea.

Sitten olinkin jo ammattikoulussa, ja kiinnostuin tanssityylistä nimeltä jumpstyle. Ensimmäisen luokan keväällä yritin moneen otteeseen opetella sitä, mutta turhauduin aina. Ei tästä tule mitään. Sitten vain jätin sen siihen. Kunnes seuraavana syksynä päätin, että nyt opettelen tämän. Siinä kesti ainakin kaksi viikkoa. Päivittäin opettelin tätä viiden vaiheen sarjaa, jotta oppisin sen. Tällä kertaa tajusin lopettaa kun ei enää onnistunut, ja opettelin aluksi todella hitaasti. Siksi jaksoin jatkaa päivittäin. Ja voi sitä ilon määrää, kun kahden viikon jälkeen opin sen! Olin niiin ylpeä itsestäni, vaikka tekniikka ei täydellinen ollutkaan. Tuntui, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti saavuttanut jotain. :) Ja toki olen vieläkin ylpeä, että otin itseäni niskasta kiinni. Jumpstylen opettelun takia olen selvinnyt todella paljon paremmin kaikista tekniikkaa vaativista jutuista.

Puolisentoista vuotta tämän jälkeen rupesin käymään kuntonyrkkeilyssä. Siellä tuli heti ongelmia eteen. Joka kerta ahdistuin siitä, kun ei vaan onnistunut. Kuitenkin fiilis oli aivan mahtava sen jälkeen, kun jaksoi yrittää ja lopulta onnistui. :) Oli kuitenkin parikin kertaa tämän kahden kuukauden sisällä, jolloin menin nyrkkeilyn jälkeen vessaan itkemään, kun ahdisti vaan niin paljon. Miksi jokin niin yksinkertainen asia voi olla niin vaikeaa minulle, kun muut vaan tekevät sen niinkuin vettä vaan? Tässä vaiheessa tiesin jo omaavani ADHD:n. Silti se ahdisti (ja ahdistaa tuollaisena hetkenä) niin pirusti, eikä sille voinut mitään.

Ja tästä päästäänkin jo nykyhetkeen. En enää edes muistanut tuon ongelman olemassaoloa, kunnes menin tänään crossfittiin. Ja siellä se sitten iski, pikkuhiljaa, kunnes lamaannuin niin pahasti, että lakkasin kuulemasta. Siinä vaiheessa lähdin rauhoittumaan.

Vaikka tuosta saattaisi kuullostaa, etten mitään ole oppinut, niin yksi asia on varmaa. Pitää antaa itsellensä lupa ahdistua. Tänään siellä vessan lattialla istuessani tajusin päästää siitä tunteesta heti irti. Sanoin itselleni, että hei, se on ok, että ahdistaa. Saat itkeä. Ja kun näin tekee, ahdistus menee helpommin ohi. Pian sitä olen taas pirteänä antamassa kaikkeni ja yrittämässä uudelleen. Tärkeintä on, ettei patoa tunteita sisälleen, koska ne tulevat kuitenkin joskus ulos. Olen myös oppinut hyväksymään, että ei sille vain voi mitään, että ahdistuu noin typeristä asioista. Ei siitä pidä syyttää itseään.

Niin minä nousin sieltä vessasta, ja ahdistus jatkui taustalla lopputunnin. Kunnes tuli se viimeisen viiden minuutin jakso, jossa todellakin tehdään täysillä. Sen jälkeen ei tosiaankaan ahdistanut! Keskityin vain liikkeeseen, ja tein, ja tein, ja tein. Rohkaistuin jopa tunnin jälkeen kertomaan valmentajalle, miksi lähdin pois ja miksi olen niin huono oppimaan asioita. Ehkä se on meille molemmille helpompaa ensi kerralla. :)

Crossfit On Ramp-kurssi: Ensikatsaus

Mulla alkoi tänään se  On Ramp -peruskurssi, joka jokaisen pitää käydä, mikäli crossfittiä halajaa harrastaa. Ajattelin siis kirjoittaa, minkälaiset ensifiilikset mulle tältä kerralta jäi. Eli siis: todella positiiviset!

Tunnin aluksi istuimme alas ja kävimme nimikierroksen, jossa myös kerroimme omasta liikuntataustasta sen verran kuin halusi. Sitten valmentaja/kurssin vetäjä kertoi, mitä crossfit oikeastaan (tai oikeasti) on. Tämän lyhyehkön infon jälkeen rupesimmekin jo hommiin.

Ensimmäisenä teimme tietysti alkulämmittelyn. Sitten opettelimme kyykkytekniikan asteittain. Eli ensin kyykättiin. Sitten valmentaja kertoi yhden asian, johon kiinnittää seuraavaksi huomiota, että tekniikka parantuu. Sitten kyykättiin lisää, ja lisää, ja lisää.. Jalat on hellänä vieläkin. Kuitenkin, valmentajamme osasi todella hyvin opastaa ja neuvoa, eikä tullut liikaa asioita kerralla, niin tekniikat jäivät mieleenkin. Hän kyllä tarkisti jokaisen tekniikan vielä.

Sitten opettelimme myös punnerrustekniikan ja kehonpainosoudun katosta roikkuvien rengasnarujen avulla = ring row.

Crossfitissä on maailmanlaajuiset, joka paikassa samanlaiset treenit, joka päivä. Seurasimme siis tunnilla tämän päivän treeniä, johon kuuluivat nämä kolme liikettä. Lopussa teimme vielä intensiivisen ja nopeatempoisen harjoituksen: ring row, punnerrus ja kyykky. Kaikkia ensin putkeen 15, sitten 12, 9, 12, ja 15. Ilman taukoja. Kovillehan se otti, ja suoriuduin huonommin, kuin odotin! Todella paljon huonommin.

Tämä jäi vaivaamaan, mutta keksin sille syynkin, kun sitä pohdiskelin: nilkan nyrjähdys. Ei kai se ihmekään, jos peruskunto ja muukin kunto on kahdessa kuukaudessa rapistunut! En ole päässyt liikkumaan yhtään aerobista, eli sitä hiihtoa, kävelyä, luistelua, laskettelua.. Näitä olin aikonut ja odottanut. Vasta viime viikolla uskaltauduin kävelemään yli 20 minuuttia putkeen, jalkaa tunnustellen. Tähän lisättynä salikäyntien epäsäännöllisyys.

Vaikka siltä kuulostaisi, en voivottele tätä. Se tulos vain oli niin epänormaali, että ihmetytti. Seuraava ajatukseni olikin: Ainakin seuraava aika on varmasti parempi! Tästä ei pääse kuin ylöspäin, ja On Ramp-kurssi varmasti kuntouttaa minua takaisin normaalitasolleni. Lopputestissähän se sitten nähdään, silloin sama rulianssi uudestaan läpi.

Erityisen hyvin tunnilta minulle jäi mieleen yhteishenki. Vaikka olimme lähes kaikki toisillemme uusia kasvoja, jo ennen tunnin alkua jutustelimme kuin vanhat tutut! Missään vaiheessa ei tullut sitä fiilistä, että on täällä uudessa paikassa uusien ihmisten kanssa. Luulen, että tälle syy löytyy siitä, mitä netissä crossfitistä kirjoitetaan. Yhteishenki mainitaan aina! Jos näitä on lukenut, ja tunnille tullessa olettaa, että yhteishenki on samaa laatua, tulee se varmasti olemaan :)

Näin lyhyesti, millainen kuva minulle siis jäi aloituskerrasta?
Ammattitaitoinen opetus. Sopivan rento tunnelma. Mahtava yhteishenki. Tekemisen makua! Plusplusplusplusplus. En keksi yhtään negatiivista sanaa. Todellakin suosittelen siis muitakin kokeilemaan, mikäli laji kiinnostaa.

Huonosti menneitä treenejä

Kuvat on otettu Kiviapajan jäätieltä, jossa käytiin käveleksimässä ja ajelemassa viime viikonloppuna. Oli niin ihanat maisemat! Saimaan saaristo järveltä käsin, kaikki lumessa. :)

Elikkäs niin. Otsikko kertoo kaiken. Sain sen treeniohjelman. Viikolle kolme treenikertaa, joista kaikki erilaisia: ensimmäisenä tulee käsiä ja jalkoja treenattua, toisena päivänä rinta, selkä ja vatsat, kolmantena koko kehoa kiertoharjoitteluna. 

Sitäpä lähdin sitten toteuttamaan. Viime viikon maanantaina olin vielä reissun päällä Tampereella, joten kävin siellä Fressillä reenailemassa. Ensimmäinen huomio paikasta: IHAN LIIAN KUUMA! En pystynyt oikein keskittymään mihinkään, ja siksi en antanut kaikkeani. Tein kuitenkin kaikki liikkeet läpi, ja kyllä seuraavana päivänä tuntui, kun ei jalkoja ollut treenattu aikoihin nilkan nyrjähdyksen takia. Ja tuntui vielä monta päivää tuon jälkeenkin..

Seuraavassakin treenissä oli alottelua, ja sen taas pöllähdin tekemään liian myöhään illalla ja väsyneenä! Kädet eivät olleet tarpeeksi palautuneet, joten en saanut osumaa rinnalle ja selälle. Seuraavalla kerralla parempi onni. Kolmas kerta sujui vielä hyvin, painojen hakua oli mutta eipä muuta ongelmaa.

..Kunnes tuli viime maanantai, ja uusintakerros jalka- ja käsitreeniä. No, siinähän tuli huomattua, että eipä ollut tekniikat ihan kunnossa viime viikolla! Tämä yhdistettynä liian isoihin painoihin. Lisäksi olin nojannut liikaa terveelle jalalle tiedostamattani, eli ei ole nilkka vielä kunnossa. Ja tsädääm, hermopinne on taattu! Kun rupesin ensimmäistä askelkyykkyä tekemään, ensimmäinen tunne oli vetävä kipu pakarassa, en meinannut ylöskään päästä. Kutsuin erään pt:n katsomaan, onko tekniikkani oikein, ja eihän se ollut. Typerä minä! Ensin perusasiat, ennenkun painoja lisätään.

Kun tunsin sen kivun, kyllähän sen heti tunnistin. Hermopinne ei valitettavasti ole uusi asia mulle. Viimeksi oli vuosi sitten toisessa jalassa samassa kohtaa. Siinä kipu kerkesi yltyä sellaiseksi, etten voinut koulun ruokajonossa seisoa ilman kipua 10 minuuttia pitempää. Mutta arvatkaas mikä tähän oli syy? No yllättäen, virheasento kuntosalilla! En näköjään oppinut virheistäni.

Eli suunnitelmani tästä eteenpäin on:
Molemmat jalat kuntoon! Se meinaa sitä, että pienet  painot liikkeisiin salilla, josko ollenkaan painoja tiettyihin, kuten siihen askelkyykkyyn. Venyttelyä iltaisin, sillä tuosta toisesta hermopinteestä selvisin. Ensi viikollahan alkaa se crossfit-kurssi, voin vain toivoa, että nilkkani on silloin kunnossa. Se on nimittäin rankka laji.

Mitä tästä opin?

Anna nyrjähdyksen kuntoutua kunnolla, ennenkun lähdet takaisin jalkaliikkeiden pariin salilla. Tästähän kaikki ongelmat lähti, ja nyrjähdys pitkittyi, kun en tätä malttanut odottaa.

Opettele oikeat tekniikat opastuksen kanssa, ennenkuin otat kunnon painoja liikkeisiin. Ja muista pitää se keskivartalon jännitys päällä. Joka multa pikkuhiljaa, parin liikkeen jälkeen unohtuu. Tekniikoita siis reenailen kunnolla, luultavasti sinne crossfittiin saakka.

Ja niin. Eivät nämä kumpikaan ongelma vielä ole pahaksi päässeet, kunhan otan nyt rauhallisesti. Ketuttaa vaan oma typeryyteni, kun laiminlöin nilkan kuntouttamisen ja oikeat tekniikat.

 Eteenpäin, sanoi mummo lumessa! Tai no, tässä tapauksessa Nici.

Savonlinna Record Breakers! Voimanostokisat 31.1.2015

Kävin eilen katsomassa ensimmäiset voimanostokisani Savonlinnan Crossfit-salilla. Päällimmäisenä jäi ensikertalaisen silmästä mieleen monia asioita, ja koska minä, ne olivatkin sitten ne hassuimmat asiat, eivätkä tietenkään olellisimmat. Se, kuinka kilpailijat kävelivät tönkösti kyykkäyspaikalle, koska polvissa oli nuo mustat tuet, jota ilman polvet olisivat särkyneet. Ja tietenkin ne kokoaikaiset karjumiset ja ärjymiset, jota pääsi niin kisaajien kuin valmentajien suusta, oli sitten suoritus alkamassa, kesken, lopussa, epäonnistunut tai onnistunut.

Voisimpas tähän väliin mainita, että otin todella paljon videoita kyseisestä tapahtumasta, oikeastaan tätä blogimerkintää varten. Mutta kappas, bloggerin mielestä kaikki nämä noin 30 sekunnin pätkät ovat liian suuria. Noh, ei siis videoita tällä kertaa. Kuvat eivät onnistuneet niin hyvin, suurin osa tärähti tai jäi epätarkaksi, koska en omaa hyvää kameraa.

 Ensimmäisenä lajina oli kyykky. En päässyt itse tässä vielä fiilikseen mukaan, joten olin vähän pihalla. Että siinähän ne painoja nostivat, ja vaikealta näyttää. Kuten ylläolevasta kuvastakin näkee.. Eivät tosiaankaan olleet liian kepeitä painoja, vaan jokainen kisaajan 3 nostoa tehtiin tosissaan, oli sitten ensimmäinen tahi viimeinen sarja menossa.

Oli todella hurjan näköistä, kun painoja on niin paljon pakassa, että tarvitaan viisi varmistajahenkilöä, kuten ylläolevassa kuvassa. 

Kisa-alue kokonaisuudessaan.

Sarjoissa oli kussakin noin kahdeksan kilpailijaa, ja useat heistä kilpailivat monessa sarjassa. Kisaajia oli niin Suomesta kuin pari Briteistäkin saakka. Jokaisella kisaajalla oli mahdollisuus 3 eri nostokertaan. Kisaajat jaettiin eri painoluokkiin heidän elopainonsa mukaan, eli vaikka kisaajat kisasivat samassa sarjassa, olivat he silti eri sarjoissa, jos painoissa oli iso ero. Tämä teki kisaan sen fiiliksen, että he kilpailevat ennemmin omia ennätyksiään vastaan, joka on mielestäni positiivinen asia. Joka sarjassa laitettiin painoja tankoon enemmän ja enemmän, ja yritettiin aina viimeisin voimin nostaa se tanko. Aina tämä ei kuitenkaan onnistunut - nähtiin monia suorituksia, joissa painoa ei vaan saatu nostettua, jopa tämän vuoksi yksi loukkaantuminenkin tuli. Tämä kertoo siitä, miten tosissaan kisaajat ovat. Loukkaantumisriski on suuri, kun on tuollaisista painoista kyse.

Toisena lajina oli single penkki. Tämän jälkeen oli erikseen voimanostopenkki. Käsittääkseni näiden ero on, että jälkimmäisessä on lisävarusteita, singlessä ei. Jos tämä ei ole oikein, ja tiedät paremmin, ole hyvä ja oikaise. En tainnut osata laittaa oikeita sanoja hakukenttään, kun näiden eroa en sieltä löytänyt.

Single penkki meni todella jännäksi, kun heti aloittavana oli eräs niinsanottu salituttuni. Jännitin hänen puolestaan ja olin täysillä mukana. Ja hyvin se menikin! Hennalla on nyt hallussaan oman painoluokkansa Suomen ennätys, ja maailmanennätystäkin haettiin, mutta se jäi vielä seuraavien kisojen haasteeksi.

Yleisöä oli paljon, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Tunnelma oli katossa. Raskas musiikki raikui, samoin kuin kisaajien karjumiset ja yleisön jatkuva kannustus ja taputtaminen. Tunnelma vain kohosi kisojen jatkuessa.

Itse olin eniten mukana näissä penkkisuorituksissa. Aina, kun kisaajalla meni tiukoille nosto, omat ajatukset olivat NOSTA!! NOSTA! PYSTYT SIIHEN!! Jälkimmäisen maastavetosarjan alkaessa innostukseni hiipui. Syytän tästä viiden tunnin yöunia, johon sitten yhdistetään yhtä monta kisankatsomistuntia.

Taulun punaiset ovat hylättyjä suorituksia, eli niitä, jotka jäivät kesken tai eivät muuten onnistuneet.

Viimeisenä lajina oli maastaveto, siitäkin ensin single ja sitten voimanosto. Mahtoivat kilpailijat olla uuvuksissa tässä vaiheessa, kun niin moni kilpaili useassa, jopa kolmessakin sarjassa. Toistot tehtiin jalat täristen, uhisten ja puhkuen. Moneen kertaan tanko ei vain yksinkertaisesti noussut.

Jos minulta kysytään, tällaisissa kisoissa on paljon parempi tunnelma, kuin jossain fitness-kisoissa, joissa keikistellään ja esitellään lihaksia yleisölle sekä tuomareille. Näissä kisoissa taas yritettiin viimeiseen saakka, viimeiset voimat todellakin käyttäen. Kyllähän fitnestäkin varten salilla käydään, mutta silti, tämä on mielipiteeni.  Eli eivät siis viimeisiksi voimanostokisoikseni jää!

Ensi kesänä Savonlinnassa järjestetään ei niin voimanostokisat, vaan Sawotta, crossfit-kisat. Näitäkin pitänee mennä katsomaan! Jos ei tätä ennen muita kisoja lähiseuduille tule, tässä on siis seuraava kisakatsomoni.