Juoksemaan!

Kävin perjantaina sillä juoksukokeilulenkillä. Oli tarkoituksena juosta minuutti kerralla, sitten kävellä taas minuutti jne. Matalilla sykkeillä, otin siksi sykemittarin mukaan.

Heti alkuun totesin, että ei mulla tule kanta-askelluksesta mitään. Lähdin automaattisesti juoksemaan päkiäaskelluksella, ja kanta-askellus tuntui vain typerältä laahaamiselta. Jätin sen siis sikseen.

Mun sykemittari temppuili hitokseen alkuun. Pitäisi varmaan ostaa uusi, tuo kun on 2000-luvun mittareita, kirppikseltä ostettu. Tässä reistailussa meni varmaan vartti, jonka juoksin pari minuuttia, pysähdyin rassaamaan sykemittaria, juoksin hetken, pysähdyin. Kunnes lopulta sain sen toimimaan.

Yllätyin positiivisesti, kun lähdin juoksemaan. Luulin, että jalkani ovat ihan poikki minuutti-minuutti-juoksullakin. Mutta kun lopulta sain mittarin toimimaan, juoksin yli 10 minuuttia putkeen kävellen vain pari kertaa alle minuutin! Sykkeet pysyivät siinä 140 tienoilla, ja vauhti oli alle kävelyvauhtia. Näin oli tarkoituskin.

Juoksun jälkeen kuuntelin jalan vointia pari päivää, mutta mitään kipuja ei ole tullut. Kokeilu oli siis kaikin puolin onnistunut! Jaksoin juosta pitempään kuin luulin, eikä jalka kipuillut yhtään. Tekniikkakin tuli luonnostaan. Voin siis hyvillä mielin alkaa harjoittaa juoksua pari kertaa viikkoon, kasvattaen kesän aikana 3-4 kertaan viikkoon, yhden kerran kestoa pidentäen tai koventaen. Ihanaa päästä juoksemaan vihdoin!

Treenipuolella tämä viikko meni todella hyvin! Energiaa riitti loputtomiin, ja tulokset paranivat. Kyykyissä sain vihdoin tangolla tehtyä täysiä 20 toiston sarjoja, ja vielä 4 kipaletta kolmen sijaan. Viime viikolla siitä ei ollut toivoakaan, jalat olivat niin poikki pyöräilystä. Ensi viikolla pääsen hyvillä mielin lisäämään painoja tankoon. Tein jalkatreenin lopuksi myös 8 minuutin AMRAP:n, ja siinäkin riitti energiaa hyvin. Tämän vuoksi motivaatiokin on huipussaan.

Vaikka keskiviikkona en päässytkään pahoinvoinnin vuoksi treenailemaan, viikko oli todella onnistunut. Treenit sujuivat ja juoksukokeilukin onnistui. Ruokapuolellakin on mennyt hyvin. Tästä on hienoa jatkaa tulevaan viikkoon!

Juosta vai eikö juosta?

Ympäripyöräilyn jälkeen jalat olivat muussia. Olin ajatellut, että voin kai maanantaina kuitenkin yläkroppaa salille lähteä. Ei. Maanantai meni sängyssä maatessa ja kirjaa lukiessa. Tiistaina sitten sitä yläkroppaa salilla. Vielä loppuviikostakin tuntui, etteivät jalat olleet kunnolla palautuneet. Tein torstaina toisen yläkropan treenin ja perjantaina sitten normaalia kevyemmin jalkoja.

Olen ottanut salilla käyttöön leuanvetolaitteen, kun tuntuu, etten enää edisty niin hyvin leukojen kanssa. Tämä murskasi mun haaveet leuanvedoista ennen kesää, koska jouduin laittamaan niin paljon painoja pakkaan. :D Tuplaten mitä luulin! Mutta, eipä sitä muuten kehity kun tekemällä.

Olen huomannut myös kippileukojen hienouden! Kokeilin laitteessa kippileukoja. Olenkin tehnyt sarjat loppuun kippaamalla, jos en muuten saa. Ajatuksena oli kokeilla ihan pelkän tangon ja oman kehon painon kanssa kippileukoja, kunhan tulee mahdollisuus. Salilla kun tanko on sellaisessa paikkaa, että siinä ei hirveästi itseä heilutella lyömättä jalkoja johonkin.

Ruokapuolella menee niin ja näin. Ruokavalio toimii ruokamäärältään hyvin, eikä mielitekoja ole ollut ja ruoka on hyvää. Nyt pöyräilyä varten tehdyn tankkauksen + ylettömän mehunjuonnin takia sen ja pyöräilypäivän aikana, vatsaongelmat ovat tulleet takaisin. Jee! Tokihan yksi tekijä on myös se, että riisiproteiinini loppui alkukuusta, ja tilasin sitä myös silloin. Oli vain pieniä toimitusongelmia, joten sain ne viime perjantaina. Jouduin sen ajan käyttämään täysaikaisesti soijaproteiinia, jota käytän yleensä vain palautusaterialla.

Vaikka nuo asiat on saatu kuntoon, vatsa sanoo so what - en tottele silti. En keksi enää asioita, joista voisin saada ruokavaliossani oireita? Mun pitää ruveta nussimaan pilkkua asian kanssa, ja jättämään kaikki pienetkin mahdolliset allergisoivat pois. Sitten elänkin jo kohta pelkällä pyhällä hengellä. Tätä menoa kyllä! Eihän nämä oireet ole tulleet kuin alle kolmessa vuodessa.

Yksi käännekohta blogin kanssa on, että kohta pitäisi alkaa tulla kuvia! Nimittäin; läppärini varaosa on saapunut, ja se odottaa asentamistaan. Lisäksi päätin olla erittäin viisas  tyhmä ja käyttää hankkimani säästöt kameraan. Olisinhan se kivaa, jos olisi sellainen laitos, joka ei poista itsekseen kuvia tai säädä asetuksia ilman kosketusta näppäimiin! Sinne menevät siis Sziget-reissun säästöt, syksyllä sitten turha valittaa.. Valintaani päädyin niin, että paljon rahaa reissussa eikä yhtään kuvamuistoja, vai köyhempi reissu ja paaaljon kuvia? No tottakai jälkimmäinen, niin voi sitten nauraa, miten siellä on tullut tuskailtua ja suunnilleen syötyä riisiä koko reissu. :D

Ajattelin myös uskaltautua kokeilemaan juoksua tällä viikolla. Nilkkani ei ole oireillut lähiaikoina, ja se alkaa löytää oikean asennon ilman, että siihen täytyy jatkuvasti kiinnittää huomiota.

Minulla on tapana juosta päkiät edellä, päkiäaskellusta, eikä kanta-askellusta, jolla valtaosa (kai) juoksee. Syy on se, että kanta-askelluksessa kaikki hapotus tuntuu menevän etureisille, ja ne väsyvät heti. Päkiäaskelluksessa rasitus jakautuu minulla tasaisemmin, ja se tuntuu luontevammalta. Muutenkin kanta-askelluksessa ryhti tuntuu lössähtävän.

Tässäkin on tietysti ongelma, kun minusta puhutaan! Nilkkani kipeytyi nimenomaan päkiäaskelluksella. Voi siis olla, että joudun joko alkuun, taikka sitten loppuikäni juoksemaan kanta-askelluksella. Päätin kuitenkin, että jos pystyn juoksemaan kanta-askelluksella tänä kesänä, onhan se tosi hyvä juttu! On niin paljon helpompaa vain vaihtaa se myöhemmin päkiäaskellukseen, kuin opetella juoksemaan uudelleen - jonka joudun joka tapauksessa tekemään, kyse on vain siitä, teenkö sen nyt (jos pystyn) vai myöhemmin.

Ajattelin myös treenata nilkan vahvuutta ja juoksua juoksemalla avojaloin kesällä. Ihan vaikka kotipihan nurmikkoa ympäri. Nilkka vahvistuu, ja juoksuaskelluskin parantuu. Ei tarvitse juosta kauaa, kunhan sen verran, mikä tuntuu hyvältä.

Joten, loppuviikon missio on lyhyt kävely-juoksulenkki. Sen pituinen, kun tuntuu hyvältä. Sitten odotellaan pari päivää, miltä nilkassa tuntuu. Jos ei tunnu erikoiselta, uskaltaudun kokeilemaan myös päkiäjuoksua pienissä määrin. Taidan joka tapauksessa aloittaa kanta-askelluksella, vaikka se onkin epämukavampaa.

Raportti: Pyhäjärvi-ajo

17.5.2015 oli Pyhäjärvi-ajo, eli Pyhäjärven ympäriajo. Tapahtuma on siis Pyhäjärven kaupungin pyöräilytapahtuma, jossa pyöräillään nimikkojärven ympäri. Matka on 66 kilometriä. 

Matkan voi jakaa kolmeen osaan; kolmeen eri tiehen. Keiteleentie, Suezintie ja Nelostie. Kaikki ovat suunnilleen saman pituisia teitä. Nelostien jälkeen on vielä lyhyt 4 kilometrin tie, josta mennään keskustaan. Sanon tämän siksi, ettei lukija mene sekaisin, kun puhun eri teistä :D 

-----------------------------

Aamulla heräsin kahdeksan jälkeen, ja puoli yhdeksän jälkeen söin aamupalaa. Siinä samassa sitten pakkailin pienen juoksurepun valmiiksi. Mukaan tuli kolme eri juomapulloa, kahdessa appelsiinimehu+vesi-sekoitusta, yhdessä vettä. Avaimet, välipalaa, rahapussi, nenäliinoja - joka on minulle must, kun nenäni vuotaa aina ja joka paikassa, varulta wc-paperia, kun sitä ei kuitenkaan pysäkeillä ole, ja käsidesiä. Taskuun vielä kamera, avaimet ja kännykkä. Lisäksi sykevyö iholle ja sykemittari käteen, aurinkolasit ja kypärä päähän.

Olin edellisenä päivänä valmistautunut tankkaamalla personal trainerin ohjeiden mukaan.

Aamupala. Puuroa soijamaitoon ja appelsiinimehua.

Siinä yhdeksän jälkeen lähdin polkemaan. Pelkäsin syöneeni liikaa aamupalaa, ja että se tuntuisi polkiessa. Näin ei onneksi ollut.

Alku sujui leppoisasti. Pidin vauhdin rentona, mutta kuitenkin hyvänä. Olin ottanut sykemittarin mukaan ihan huvin vuoksi, että näen, paljonko sykkeeni ovat polkiessa. Yllätyin, miten korkealla sykkeet ovat: 160-170 välillä pyörivät heti alkuun. Pienet alkuhapotukset reisissä myös oli, muttei pahat.

Jo ensimmäisellä juomatauolla huomasin, että minulla on vaatetta liian vähän päällä. Olin katsonut useaan otteeseen sään ennen pyöräilyä, mutta silti ennusteet pettivät. Minulla ei ollut kuin verkkatakki, joten minulla ei ollut minkäänlaista tuulensuojaa. Ajaessa oli sopiva, mutta tauoilla kerkesi tulla kylmä.

Keiteleentie oli mäkinen. Rennon alun jälkeen alkoi tulla isoja ylämäkiä, välillä niitä ennen tai niiden jälkeen oli alamäki, välillä ei. Sykkeet nousivat ylämäessä 174:n, alamäessä laskivat 160. Olin tosin yllättynyt siitä, että vaikka sykkeeni olivat niin korkealla, minusta ei tuntunut pahalta. Oli samanlainen olo kuin sykkeet olisivat olleet peruskestävyysalueella.

Koko pyöräilyn pahin ylämäki oli ennen toista taukopaikkaani, Vuohtomäen näköalatornia. Ensin oli pitkä, varmaan kilometrin pituinen, loiva ylämäki. Tämän jälkeen vähän aikaa tasaista, jonka jälkeen tuli parisataa metriä pitkä jyrkkä ylämäki. Siitä mäestä lähtikin tie tornille. Kertooko mäestä jotain, jos sen päällä on näköalatornikin! Sykkeet mäessä nousivat reissun huippulukemiin, koska oin itsepintaisesti päättänyt, että minähän pyöräilen tämän. Ei jestas. Hapotti niin paljon, ja sykkeet olivat 184-189 välillä, eli melkein päästiin maksimia testaamaan..

Ennen jyrkkää mäkeä ollut loiva ylämäki, joka kyllä ei näytä tässä kuvassa yhtä pahalta.

Tornilla mun oli tarkoitus harjoitella samalla korkeanpaikankammosta pois, mutta jotenkin se jäi. Ei tuon pyöräilyn jälkeen houkuttanut haastaa itseään pelkotilaan vielä kiipeämällä ritiläportaita 4-5 kerrokseen. Kiipesin siis ensimmäiseen kerrokseen, otin alla olevat kuvat ja tulin alas. Jaloissa tuntui alastullessa siitä, että olisin juuri tehnyt jalkatreenin.

Vuohtomäen tornista.

Koko keiteleentien oli muutenkin hulppeat maisemat oikealla puolen. Vaikka oli metsikköä, järvi näkyi samalla kaukana ja korkealla mentiin. Nautin maisemista, vaikka mäet olivatkin haastavia. Tornipysähdyksen jälkeen kuitenkin päätin kävellä pahimmat mäet, muuten ajaisin itseni loppuun ennen puolimatkaa. Ja olihan edessä vielä toinen mäkinen tie, Suezintie.

Pidin tornilla toisen 'pidemmistä' tauoista, eli olin siellä vartin. Join hieman vettä ja appelsiinimehua, lepäilin hetken ja jatkoin matkaa.

Pyörä, jolla olin matkassa. Nuorten mallin maastopyörä, joka kuitenkin on minulle tarpeeksi sopiva, että sillä kelpaa pitempiäkin matkoja ajaa.

Keiteleentien lopussa alkoi olla jo helpompaa, alamäet pitenivät, ja muutenkin ennen isoja mäkiä oli iso alamäki, josta sai vauhdit. Sykkeet putosivat pitkissä alamäissä 150. Pyöräilystä alkoi tulla automatisoitunutta, ja vartti meni hetkessä. Sitten pitikin taas pysähtyä juomaan, vartin-20 min välein kun juomataukoja pidin.

Vuohtomäen näköalatorni ja mun juomareppu. Tämä kun ei mikään muotiblogi oo niin en jaksanut reppua ottaa pois tieltä.

Voihan Suezintie! Ensimmäisenä oli 3-5 kilometriä pitkä loiva alamäki. Sykkeet laskivat ja pysyivät siinä 150, sain vaihtaa isommille vaihteille ja silti tuntui helpolta.

Maastopyörässä on 3 tasoa, ja 7 vaihdetta, eli 21 vaihdetta. Toimii niin, että ensin käydään 1. tason vaihteet läpi, sitten vaihdetaan 2. Olin ajellut koko matkan 2.4-5-vaihteilla, paitsi ylämäissä. Tuossa monen kilometrin alamäessä vaihdoin kakkostason seiskalle! Vauhdin huuma oli uskomaton, ja pyöräily oli täyttä nautintoa, niin rentoa se oli. Viiletin lujempaa, kuin olen koskaan pyörällä päässyt. Aivan mahtavaa.

Vielä Keiteleentieltä. Sen jälkeen kuvaaminen jäi.

Sitten pysähdyinkin jo viralliselle taukopaikalle Kohisevalle. Sielläkin tarjolla olevaa mehua sekä appelsiinimehua naamaan, parit kuvat ja takaisin matkaan. Ei tuon alamäen jälkeen hirveästi tehnyt mieli taukoilla vielä.

Suezintie oli yhtä mäkinen kuin muistin, mutta eri tavalla. Oli niin paljon ja niin pitkiä alamäkiä, että ylämäet tuntuivat pelkiltä mäennyppylöiltä siellä täällä. Viiletin yhä huimaa vauhtia, eikä se tuntunut missään.

Puolenvälin paikkeilla äitini tuli vastaan, ja jatkettiin hänen kanssaan mun menosuuntaan. Vauhti hidastui huomattavasti, koska hänellä oli tavallinen kolmivaihteinen pyörä allaan. Sykkeet laskivat ja pysyivät lähes koko matkan 150 alla.

Kohisevalta.

Suezintien viimeisillä kilometreillä mulla alkoi tulla reisiin kivistystä. Auu. Onneksi ei vielä pahana, mutta tiesin, mikä oli edessä.. Jatkoimme Suezintien loppuun, ja Nelostielle kääntyessä oli toinen virallinen taukopaikka. Sinne pysähdyttiin tauolle.

Söin siellä välipalaa, olihan kello tässä vaiheessa jo 12.10. Söin pari kourallista paahdettuja maapähkinöitä ja omenan. Lisäksi sitä taukopaikan liikasokerista mehua ja appelsiinimehua. Tässä vaiheessa matkaa huomasin, että alkoi olla vähän liian kylmä. Pidettiin tässäkin vartin tauko, sitten taas matkaan.

Heti, kun lähdettiin matkaan, alkoi se jalkojen kivistys. Sykähtävinä kipuina alkoi pahentua. Auauau. Äiti oli veturina, enkä meinannut pysyä enää perässä. Nelostie oli tosin helppo ja loivamäkinen, joten vaihteena oli 2.7.

Pysähdyttiin kerran juomaan ennen kolmatta virallista taukopaikkaa. Sinne matkalla olo oli hieman pahoinvoiva, ja jalat käskivät lopettaa. Tauko tuli siis paikalleen. Taas mehua ja appelsiinimehua. Sitten matka jatkui, tällä kertaa hitaammin. Sykkeet olivat Nelostietä aloittaessa olleet taas siellä 165 keskimäärin, nyt ne laskivat 140-150 välille. Kohta tulikin pitkä alamäki.

Alamäessä mulla alkoi olla kylmä, ajaessakin. Oli alkanut sataa ja ilma oli viilennyt. Ajatus ei enää kulkenut, oli sellainen olo, että lopeta nyt. Jalkoja oli kivistänyt koko Nelostien, mutta nyt sekin alkoi kadota. Pysähdyttiin vielä juomaan, vaikka matkaa oli enää 6 kilometriä.

Nelostien jälkeisellä lyhyellä tiellä äiti erkani kotia kohti, minä jatkoin kylälle kämpälleni. Tällä tiellä olo oli kaikkea muuta kuin hyvä. Sykkeet olivat laskeneet ajaessa Nelostien lopussa 120, joka oli liian alhainen. Nostin tällä tiellä vauhtia, jotta sykkeet eivät enää laske, ja ne nousivat 140 ympärille. En enää tuntenut kylmää, eikä jalkoihin sattunut. Sen sijaan ohimoissa alkoi jyskyttää. Pysähdyin taas juomaan, ja talutin ylämäet. Ajatukset pyörivät siinä, että kämpälle lämpimään. Pian pääsinkin sinne.

Pyöräilyn jälkeen vaihdoin nopeasti lämpimät vaatteet ja rupesin tekemään ruokaa. Olisin halunnut painua suoraan nukkumaan, mutta se ei olisi ollut hyvä vaihtoehto ainakaan ennen ruokaa. Kävin myös kotona saunomassa, jolloin oloni lämpeni, ei ollut enää kylmä. Illalla asteita oli 37.2, mutta nyt aamulla ei mitään. On vain vähän vässähtänyt olo, joten lepään tämän päivän.

Yksi asia jäi harmittamaan. Nimittäin se, että kanssapyöräilijät eivät vastanneet tervehdyksiini. Tervehdin kaikkia vastaan pyöräileviä, mutta vain 1/3 heistä tervehti takaisin! Suurin osa vain tuijotti omituisesti. Vähän joukkohenkeä tällaisessa tapahtumassa hei!

Kokonaisaika 4 h 43 min, josta pyöräilyä 3 h 30 min, taukoja 70 min.

Keskisyke Keiteleentiellä 167
Suezintiellä 147
Nelostiellä + pikkutiellä 140.

Keskivauhdikseni laskin 18,8 km/h, vaikka lopussa hyydyinkin pahasti. Aika hyvin aloittelijalle. Olin pyöräillyt tänä keväänä vain kahdesti, toisella kertaa 7 km ja toisella 5 km.

Pyöräily meni minusta hyvin. Suurin virheeni oli pukeutuminen. Ensi kerralla viisaammin, mieluummin liikaa kuin liian vähän. Parhaiten mieleen jäivät se näköalatornia ennen ollut helvetillinen ylämäki, ja Suezintien fiilistelyvauhdit. Yllätyin myös, miten hyvin jaksoin polkea ajon. Oli kaiken kaikkiaan onnistunut reissu. :)

10 punnerrusta

Nyt on lepoviikko pidetty, ja mitäs siitä jäi käteen.. Liian vähän lepoa ja liian vähän kehonhuoltoa eli ei yhtään. Jotenkin tuppaa niin käymään, kun lepoviikkoa pidän.. Onneksi olen siinäkin muuten aktiivinen. Ja kyllä tuo lepoviikko auttoi, vaikka tulikin lepoa vain 3 päivää, joista niistäkin kahdessa paljon hyötyliikuntaa.

Tällä viikolla treenit ovat menneet hyvin. Kerkesin ennen lepoviikkoa juuri siihen kohtaan, jossa alkoi löytyä sopivia painoja. Tarkoitan sitä, kun kuntosalia aloittaessa ja uusia liikkeitä tehdessä ensimmäiset viikot voivat mennä oikeiden painojen haeskeluun. Nyt ne siis löytyivät, joten pääsin aloittamaan lepoviikon jälkeen juuri oikeilla painoilla.

Mulla on ollut lihasarkuutta. Tämä on uutta, koska crossfitin ansiosta mulla ei ole ollut sitä pitkään aikaan. Siellä myös oppi, että lihasarkuuden puute ei tarkoita kehityksen puutetta. Siksi minulle on oikeastaan se ja sama, tuleeko sitä lihasarkuutta - kunhan se kehitys silti tulee. Enhän minä silti pinkkipainoilla heijaile! Ja kyllä treenattavassa lihaksessa on tuntuma ollut. Ainoa, mistä en saa kunnolla tuntumaa, on selkä. Leuanvedot ja ylätalja tuntuvat aina ensin hauiksessa. Olen yrittänyt kiinnittää tähän huomiota, mutta pitäisi näköjään enemmän.

Ja sitten otsikon kimppuun. Kokeilin eilen "miesten punnerruksia" eli varpaat maassa tehtäviä etunojapunnerruksia treenin loppuun. Tein 10, ja sitten lopetin, koska se riitti, ja vatsoissa tuntui liikaa edeltävän voimapyörän jäljiltä. Olin tyytyväinen siihen kymppiin, vaikka enemmän olisi kevyesti mennyt. Halusin vain testata, koska kuukausi sitten sain hätäseen 3 - ja kaksi kuukautta sitten nolla.

Kävin tänään hieronnassa. Hieroja oli erittäin osaava, ja hän tiesi vähän jäsenkorjaamisenkin tekniikoita. Matkalla hierontaan mua rupesi sattumaan lonkan ja nivusen alueelle, kun otin pitkiä askeleita. Tätä oli jatkunut pari päivää. Mainitsin siitä hierojalle, ja hän tunnusteli, että minulla on lonkka pois paikoiltaan, on voinut olla jo pitkään. Minun tapauksessa vuosia. Ei ihme, kun kaiken maailman nilkkaongelmia ja hermopinteitä on ollut.. Joka tapauksessa, hän laittoi sen paikoilleen kevyesti. Onneksi mainitsin! Tämän lisäksi hän hieroi ylävartalon. 

Oli tarkoitus käydä vielä perjantaina treenailemassa, mutta hieronnan vuoksi en käykään. Tein maanantaina selkää ja rintaa, eilen jalat. Käyn normaalisti 3 kertaa viikkoon, mutta eiköhän tuo kaksi sitten riitä. Huomenna olisi ollut selkää ja rintaa, mutta olen jo tehnyt kaiken "tarvittavan" tälle viikolle, joten se siirtyykin ensi viikon aloittavaksi treeniksi. 

Tämä viikko on muutenkin poikkeuksellinen. Sunnuntaina on nimittäin Pyhäjärven ympäriajo, jonka lähden polkemaan pyörällä. Matka on 60-70 kilometriä, riippuen aloituspaikastani. Meinasin ottaa kameran mukaan ja polkea rennosti, ehkä sitten saisi jo kuvia blogiin?

Eipä muuta tässä. Lyhyesti; treenit ovat kulkeneet hyvin, ja oli kannattava hierontakäynti tänään. Kehitystäkin on tullut. 

Polkemisiin!

VPK - tuo elämän suola

Olen alkanut käymään taas VPK:ssa tällä kotipaikkakunnallani. Se on siis sama VPK, jonka parissa kasvoin - kävinhän siellä säännöllisen epäsäännöllisesti aina 5. luokalta eli jostain 10-11-vuotiaasta saakka, 9. luokan loppuun eli 15-16-vuotiaaksi asti.

Muilla paikkakunnilla ollessani ainoa asia, mitä olen täältä kaivannut, on VPK. Täällä se tunnelma vain on omaa luokkaansa, ja homma toimii. Tämä on hyvin organisoitua toimintaa, ja meininki on juuri oikea. Sitä samaa en ole muualla saanut, vaikka sitä paristakin VPK:sta hain.

Tänään oli toiset hälytysosaston harkat minun puolestani. Käytiin ajelemassa veneillä, ja pääsin ensimmäistä kertaa moottoriveneen rattiin. Pääsin myös kokeilemaan isommalla veneellä ajoa. Tunnelma oli rento, ja suu kävi iloisesti läpi harkkojen. Aina näin ei kyllä ole - riippuen harjoitusten luonteesta, onko siinä tilanteessa edes mahdollista (tahi aikaa) jutustella. Riippuu täysin kerrasta, miten isolla mittarilla tekemisen meininki on - tosin aina sitä tekemistä löytyy. Kertaakaan ei ole tylsät harkat täällä olleet.

Tänään pääsin taas toteamaan, että kyllä VPK on minun juttuni. Harjoituksissa aika kului kuin siivillä, ja yhtäkkiä oltiinkin oltu jo kaksi tuntia hommissa. Mulla on täällä sellainen olo, että olen taas omieni ja oman juttuni parissa. Tätä on kaivattu!

Tämä vain vahvistaa sitä tunnetta, että olen hakeutumassa oikealle alalle. Olenhan haaveillut palomiehen työstä yläasteajoista lähtien. Silloin en tosin uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska mielestäni minulla ei ollut sen haaveen suhteen mitään toivoa. Nyt liekki on syttynyt lopullisesti, ja vaikken jostain syystä Opistoon pääsisikään, VPK tulee olemaan osa elämääni siihen asti kunnes kuolen. Sen voin sanoa jo valmiiksi.

Olin kesällä vapaapalokuntanuorten suurleirillä Porissa, Kirjurinluodossa. Se oli neljän vuoden välein järjestettävä koko Suomen laajuinen leiri, normaalisti kesäleirit käydään alueittain. Leirille matkatessamme onnistuin syömään kuumassa pilaantuneen leivän, ja päälle join vielä lämmennyttä soijajuomaa, jota en halunnut heittää pois. No tämähän kostautui! Olin koko leirin lukuunottamatta lähtöpäivää, eli 5 päivää vatsataudissa. Vietin pari päivää leirisairaalassakin. Leiri meni tämän vuoksi kaikin puolin hankalaksi, koska olin telttavastaava ja ainoa täysikäinen teltassa. Hoitelin siis tautisenakin teltan asioita, enkä levännyt siksi kuin yhden päivän. Osa näistä menoista oli tarkoituksella itseni aiheuttamia - en halunnut, että ensi kertaa suurleirillä olevilla nuorilla jää aktiviteetit ohitse, koska eivät saa vastaavaa mukaan. Siksi koitin kestää.

Totesin leirin jälkeen, että vaikka tämä oli kurjin leiri, jolla olen ollut, en kadu sinne lähtemistä. Jo se tunnelma oli niin omansa. Muistan kävelleeni leirisairaalalta syömään, ja matkalla hymyilleeni huvittuneena, kun ulkopuoliset ihmettelivät ryhmää sammutusasuisia 6-7-vuotiaita lapsia, jotka olivat rannassa letkujen kanssa. Tällaiset pienet asiat loivat sellaisen tunnelman, etten voi muistaa tuota leiriä huonolla. Kuvitelkaa tuhansien ihmisten leiri, jossa näkee kaikkia niitä ympäri Suomen tulevia kavereita, oman juttunsa parissa. Tuo yhteisö on jotain, josta en ikimaailmassa halua luopua. Koen todella kuuluvani siihen ympäristöön.

Voiko rahattomana voida hyvin?

Mua on syksyn jälkeen pohdituttanut rahatilanne erittäin paljon. Lyhyesti sanottuna, olen ollut elokuusta alkaen työtön.

Minulla on käytössä niin vähän rahaa, että jostain on pakko tinkiä. Tämä on nostanut mieleeni kysymyksen, joka mietityttää usein. Onko köyhänä vara voida hyvin? Ja kyllä, miellän itseni köyhäksi: Vuokran ja muiden kulujen jälkeen minulla jää käteen noin 450 euroa. Sillä pitäisi koko kuukausi pärjätä, kaikkine menoineen ja kuluineen.

Tämä tilanne on yksi syy, minkä takia harkitsin personal trainerin palkkaamista pitkään. Kuten aikaisemmin totesin, päädyin kuitenkin palkkaamaan hänet, syystä että mieluummin hoidan nyt itseni kuntoon, kuin kärsin tästä vuosia. Samalla se tosin tarkoittaa, että seuraavat kolme kuukautta tulevat olemaan rahallisesti kituuttamista, ellen saa jostain töitä (ja niitähän myös ahkerasti haen).

Voiko rahattomana hakeutua hyvinvoinnin pariin? Mitä tehdä, kun lääkärikäyntikin maksaa liikaa? Siihen päälle vielä terveellinen ruoka, kuntosalimaksut ja kaikki oheismaksut, kuten treenivaatteet.

Kuten sanoin, tässä tilanteessa jostain on pakko tinkiä. Osittain se tarkoittaa muusta hyvinvoinnista tinkimistä.

Jouduin muuttamaan Savonlinnasta pois siksi, ettei minulla ole vara asua siellä yksinään - vuokra yksin asuessa olisi kasvanut tuplaten, mutta tuet eivät. Samalla olen hylännyt matkustelun. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että näen entistä harvemmin ystäviäni, koska tuttavapiirini on vähintään koko Suomen laajuinen.

Olen siis valinnut fyysisen hyvinvoinnin henkisen sijaan. En viihdy tällä paikkakunnalla, mutta tässäkin tilanteessa Pelastusopisto menee edelle. Jos sinne pääsen, ja valmistuttuani saan alalta töitä, voin tehdä mitä huvittaa ja asua missä haluan. Rahani menevät terveelliseen ruokaan, tällä hetkellä personal trainerin palkkaamiseen, ja niihin kuntosalimaksuihin. Tämän hetken kuuma aihe on tosin hieronta: Onko minulla oikeasti vara käydä oikomassa kroppaani, kun koko yläkeho tuntuu olevan jumissa? Onko hyvinvointi siis vain varallisten ihmisten oikeus, kun työttömällä sekin aiheuttaa tuskaa?

Minulla on toki muitakin asioita, jotka aiheuttavat päänvaivaa. Olen jo pitkään säästänyt vaatteista, eli käyttänyt samoja vanhoja vaatteita, ja etsinyt kirpputoreilta uusia. Kohta alkaa kuitenkin olla pakko ostaa uusia, mutta miten. Mitä tehdä, kun jalan kuntoon hoitaminen toi lisäkuluja 400 euroa? Nämä eivät ole hoitokustannuksia, vaan pakollisia tukipohjallis- ja tukevien kenkien hankintoja.

Samaan aikaan pohdituttaa elokuu. Mun olisi elokuussa tarkoitus lähteä pitkälle reissulle Eurooppaan. Olen ostanut kaksille festareille liput, joten sinne reissuun myös pitäisi lähteä. Lippuja ostaessa talvella olin varma, että saisin edes kesätöitä, mutta toisin kävi. Samaan aikaan siitä neljästäsadasta eurosta siis pitäisi säästää 3 viikon matkaan. En usko, että tämä tulee onnistumaan. Olen oikeastaan jo hyväksynyt sen, että reissusta tulee köyhä. Asenteeni on tähän oikea: Siinähän on vain enemmän muisteltavaa ja reissusta mahtaa tulla eeppinen, kun siellä pitää keksiä kaiken maailman kikkoja ja elää pienellä budjetilla.

En osaa sanoa tällekään kirjoitukselle varsinaista pointtia. Halusin vain kertoa siitä, millaista on elää työttömänä, ja yrittää samalla elää normaalia elämää. Nähdä kavereita, harrastaa harrastuksia ja voida hyvin. Vaikeaksihan se menee. Mutta näillä mennään, tällainen on tieni Pelastusopiston hakuihin. Panostan siihen niin paljon kun voin; siksihän minä vielä salimaksuja makselen ja hierontaankin menen. Tuleva sitten näyttää, miten on vaikka puolen vuoden päästä asiat.

Nälkä!

Oon noudattanut tätä ruokavaliota nyt kolme päivää, ja selviä muutoksia on jo havaittavissa. Ensimmäisenä päivänä annokset tuntuivat todella suurilta, mutteivat liian suurilta. Juuri, kun ruoka oli vähän kerennyt laskeutua, olinkin jo uudestaan syömässä, eli 3-4 tunnin välein. Toisena päivänä eli eilen ruokamäärät eivät tuntuneet ihan niin isoilta, ja ruokailuvälit tuntuivat sopivilta. Tänään taas mulla oli ensimmäistä kertaa NÄLKÄ! Ennen lounaan syöntiä mietin, että onpas nälkä. Päivällistä ennen oli sama juttu, mutta silloin sanoin sen ääneen. Samalla hetkellä tajusin: Hetkinen, nälkä!

Tämä on todella hyvä asia. Mulla ei ole ollut nälkä kuukausiin, koska elimistö on ollut niin sekaisin. Ainoa nälän merkki on ollut tunteiden heittely, eli kun tulin nälkäiseksi, niin mua alkoi vituttaa tai masentaa ihan hemmetisti. Tästä pääsenkin toiseen positiiviseen muutokseen: Tunteet eivät ole heitelleet paljoakaan, eli verensokeri on pysynyt tasaisempana.

Ruokaohjelmasta tulee tällä hetkellä 2200-2300 kaloria personal trainerini mukaan. Tätä jatketaan se parisen viikkoa, jatkosta ei ole vielä tietoa. Tämä on sopivasti minulle kaikkine liikuntoineni.

Ja syy, miksi en ole kirjoitellut nyt reeneistä, on lepoviikko. Pidän siis tällä viikolla taukoa kuntosalista ja crossfitista, mutta aerobista olen siitäkin edestä tehnyt. Olen käyttänyt toista vanhempien koiraa pyörän kanssa juoksemassa, eräänä päivänä kävin uimassa, olen myös pyöräillyt ja sauvakävellyt. Tämän viikonlopun on kuitenkin tarkoitus olla täysin liikunnaton (tulen niin kuolemaan tylsyyteen), ja ensi viikolla sitten takaisin reenien pariin.

Ruokavalio kuntoon

Mun piti aiheesta kirjoitella aikasemminkin, mutten jaksanut. Tässäpä siis (melkein) lyhyesti ja ytimekkäästi.

Mulla on ollut pahenevanpuoleisia vatsaongelmia parisen vuotta. Toissasyksynä lähti tämän vuoksi maitotuotteet ruokavaliosta, joka ei oikeastaan haitannut. Olinhan muutenkin harkinnut vegaaniksi siirtymistä pelkästä lihattomuudesta. Alkuun oli kyllä aika paha olla paikalla, kun silloinen kumppani söi lempparijuustoani - Pirkan kylmäsavustettua(..?) leppäsavujuustoa, tai jotain sinnepäin. Olen kuitenkin pintani pitänyt, ja nykyään maitotuotteet ovat alkaneet maistua niin etovalta - HYI ETTÄ! - ettei niitä edes haluaisi syödä. Siispä olen ihan tyytyväinen siihen, että voin muistella "Voi niitä aikoja"-tyyppisesti, miltä vaikkapa maitosuklaa maistui. :D Kuitenkin tiedän, ettei se enää olisi niin hyvää.

Myöhemmin samana talvena sain diagnoosin tai no diagnoosittomuuden nimeltä IBS, ärtyneen suolen oireyhtymä. Tauti, jossa suolesta ei löydetä mitään vikaa, mutta silti maha reagoi 100000 eri ruoka-aineeseen.

Elin vuoden lähes maidottomalla, kunnes viljatkin alkoivat aiheuttaa vatsan turpoamista. (Maidosta tuli myös pahoinvointia ja mahan pistelyä joka kerta.) Jätin siis viljatkin pois, kuitenkin söin niitä silloin tällöin sukulaisilla tai herkkuna vaikka keksejä.

Ja siitähän se alamäki vasta alkoi! Samana syksynä, kun lopetin viljojen syönnin, päätin kokeilla, osaanko tehdä itselleni painonpudotus-dieetin. Ei siinä ollut mitään ongelmaa, kaikki meni niinkuin pitikin, ja voin kaikin puolin hyvin. Paino putosi 0,7 kg viikkotahtia.

Mutta dieetin jälkeen. Mistä saan lisää kaloreita ja hiilihydraatteja, kun en voi vaan ottaa leipää takaisin?

Siitä se alamäki alkoi.

En osannut syödä oikein, enkä tiennyt, mistä saisin tarpeeksi hiilihydraatteja ja kaloreita, vielä suhteellisen halvalla työttömän lompsalle. Yritin syödä sitä sun tätä lisänä, kuten kuivattuja hedelmiä, ja käytin ruokaöljyjä, salaatinkastikkeita, hilloja ym. huolettomammin. No eihän se ollut tarpeeksi.

Tämän jatkuttua pari kuukautta tuli pikkuhiljaa mukaan ahmimiskohtaukset. Kun en saanut tarpeeksi kaloreita, ja liikuin silti samaa tahtia kuin nykyään, iltaisin alkoi tulla järkyttävä hiilarihimo ja kontrollini petti täysin. Tätä jatkui ainakin kolme kuukautta, siis tämän vuoden puoli. Vielä tammikuussa luulin, että ruokavalioni on ihan kunnossa! Luulin, että sain liikaakin kaloreita, kun vain lihoin - ja samalla ihmettelin ainaista nälkää, vaikka syön niin paljon. Oikeasti lihominen johtui herkuttelusta ja mahdollisesta elimistön säästöliekistä - tilasta, jossa elimistö rupeaa säästelemään kalorinkulutuksessa, kun ei saa tarpeeksi energiaa ruoasta.

Maaliskuussa mulla meni hermot. Elimistö alkoi olla aivan sekaisin. Olin käytännössä koko maaliskuun turvonnut kuin ilmapallo, ja se tuntui pahalta. Vatsa ei kestänyt mitään. Helmikuussa taas olin koko kuun niin heikossa kunnossa, etten edes jaksanut kunnolla kävellä. Verikokeissa ei selvinnyt mitään. Olisikohan tämä se syy?

Samaan aikaan ruokaongelmani pahenivat ja pahenevat yhä. Tuoreita menetyksiä ovat kahvinsietokyky - ennen kestin kahvia yhden kupin. Nykyään saan siitä yhdestäkin vatsakipuja, vaikka ennen tuli vain tuskanhikeä ja pahoinvointia. Vehnä ja rukii ovat aivan nou nou, otan tämän vuoksi sukulaisiinkin omat eväät. Gluteenitonta kauraleipää. Kaakaotakaan en kestä enää, sama reaktio kuin kahvissa. Vasta tällä viikolla huomasin, että myös kiinalainen ruoka on nykyään kiellettyjen listalla - ennen se oli sitä ainoaa ruokaa, jossa ei varmasti ole mitään allergisoivaa.

Ruokavalioni alkoi siis mennä aika hankalaksi. Niin hankalaksi, että päätin vähillä rahoillani tilata personal trainerilta ruokaohjelman ja 3 kuukauden  valmennuksen. Mulla itsellä loppui tietämys mun ruokavalion suhteen, en vain enää tiedä, mitä ja miten paljon söisin.

Aloitin valmennuksen tänään. Alku vaikuttaa lupaavalta. Annokset ovat minulle isoja, mutteivat liian isoja. Ruokaohjelmaan kuuluu paljon hedelmiä ja marjoja hiilihydraatin lähteinä, riisiä ja perunaa myöskin, sekä pähkinöitä jonkin verran pyynnöstäni. Soijatuotteita kuluu jonkun verran. Proteiininlähteinä on seitania ja proteiinijauheita edellisten lisäksi. Ruokaohjelma on tehty antamani ruokapäiväkirjan pohjalta, eli siinä on oikeastaan kaikki sellaista, mitä olen ennenkin syönyt. Ruoka-aineita on sitten enemmän tai vähemmän kuin aikaisemmin söin, tai jotkin ovat vaihtaneet muotoaan - tattarileseistä tattarihiutaleiksi, esimerkiksi.

Pyysin ensimmäiselle kahdelle kuukaudelle dieettiä, jonka pääasiana on saada vatsani toiminta kuntoon ja normalisoitua. Alkuun on parin viikon jakso korkeilla kaloreilla, jotta aineenvaihdunta taas vilkastuu. Pyysin itse miinuskaloreita sille 2 kk:lle siksi, koska syksyllä ollessani miinuskaloreilla vatsani voi kaikkein parhaiten - ja niin myös minä sen takia. Viimeinen kuukausi on sitten tarkoitettu uuden normaalin ruokavalion opetteluun ja tarvittaessa muuttamiseen.

Kallistahan tuo lysti on, mutta maksan sen summan mieluusti. Päädyin hankkimaan personal trainerin juuri siksi, koska mieluummin hankin oikeanlaisen, ammattitaidolla tehdyn ruokavalion nyt, kuin kärsin samasta ongelmasta vielä vuoden päästä.

Ja ainiin mainitsin siitä lihomisesta. Syksyn jälkeen on tullut 10 kiloa lisää. Eli kaikki kahdessa vuodessa pudotetut takaisin. Olisi tarkoitus syksyllä pudottaa tulleet kilot tällä kertaa pysyvästi pois, oikeanlaisen ruokavalion turvin.

Loppuun haluan sanoa yhden asian. Ärtyneen suolen oireyhtymän omatessa on mahdollista olla vegaani. Minulta kun kysytään, se on vain asenteesta ja viitsimisestä kiinni. Voin antaa vinkkejä, jos joku saman ongelman kanssa pohtiva haluaa. Suosittelen myös lukemaan Heidin blogia (Ei oo rakettitiedettä, You either want it or you don't). Heidi on kuntosalilla harjoitteleva, IBS:n kanssa painiva vegaani.

Miksi kuntosaliurheilijat vähättelevät itseään?

Luen paljon blogeja, joiden kirjoittajat käyvät salilla, usein kilpailumielessä - oli tavoitteena sitten fitness, kehonrakennus vai mikä. Eräs piirre kuitenkin yhdistää monia. Itsensä ja saavuttamiensa asioiden vähättely. 

Tiedän, että muutkin tekevät tätä. Kun piirustuksen piirtäneelle kehuu kuvaa, vastaus on usein "No ei se nyt niin ihmeellinen oo" tai jotain vastaavaa. Mut tässä on kyse hieman eri asiasta: Kun kirjoittaa sitä blogimerkintää, ja lisää sen hauispullistuskuvan, ei kukaan ole (vielä) päässyt kehumaan sitä kuvaa. Silti kuvateksti on usein jotain tähän tyyliin: "Siinä se herne nyt on, ehkä siihen joskus kokoa tulee.." "Herne pumpissa treenin jälkeen". Miksi saavutuksia pitää vähätellä? Tässä tapauksessa lihaskasvua.

Jos on tyytyväinen sen hetken kokoonsa tai sen hetken voimatasoon, estääkö se kehityksen? Olen lukenut pari blogitekstiä aiheesta, joiden ideana on, että jotta lajissa voi pärjätä, täytyy aina haluta lisää ja haluta isommaksi/nostaa enemmän sitä rautaa.

Minusta kehitystä voi tulla, vaikka on tyytyväinen itseensä.

Oma logiikkani on, että vaikka olen tyytyväinen tähän hetkeen, silti haluan kehittyä. Pitää muistaa katsoa taakseen: Vuosi sitten en tosiaankaan ollut samanlainen niin ulkonäöltäkään, kuin voimatasoltakaan. Miksen voisi nyt olla tyytyväinen kuntooni, vaikka käynkin salilla ja haluan tuloksia? Ei tyytyväisyys estä sitä, että saavuttaisin tavoitteeni.

Eikö urheilija kehity, jos hänellä on terve itsetunto? En nyt väitä, että vähättelevien tekstien kirjoittajilla ei olisi tätä, mutta siltä se osittain kuulostaa. Pohtiessani asiaa keksin kaksi vaihtoehtoa itsensä vähättelyyn kuvateksteissä: Oma tyytymättömyys sen hetken kehonkuvaan tai ryhmäpaine. Koska ei ole yhtä iso haba kuin toisella blogaajalla on, ei viitsi kehua saavutuksiaan. Toki muitakin syitä varmasti on, mutta nämä ovat ne, joihin itse päädyin.

Tällaisia asioita olen pohtinut lähiaikoina. Asia hypähtää mielen päälle aina, kun huomaan jonkun itseään vähättelevän kuvatekstin. Miksi?

Taidankin kohta lähteä salille toteamaan sen, että olen taas tämänkin treenin jälkeen ihan hemmetin tyytyväinen itseeni ja voimatasojeni kehitykseen. Ja siihen, että olen näin voimakas - tulevaisuudessa vielä voimakkaampi.