torstai 12. helmikuuta 2015

ADHD:n vaikutus liikuntaan (minun kohdallani)

Sain tänään paniikkikohtauksen crossfit-tunnilla. Melkeinpä heti alkuun.. Syykin on aika selkeä. Olen niin huono oppimaan liikesarjoja. Kyseessä oli niinkin yksinkertainen asia, kuin burbee. Ei siis muuta kuin yksi, monivaiheinen liike. Mutta kun ensimmäinen vaihe meni väärin, ajatukset alkoivat sumentua ja meni toinenkin, ja kolmaskin.. En pysynyt perässä ollenkaan, ja lopulta ahdistus karkasi käsistä, enkä kuullut mitä valmentaja puhuu, tuijotin vain yhteen pisteeseen. Sitten lähdinkin jo pois, lukittauduin vartiksi vessaan itkemään, haukkomaan happea ja rauhoittumaan.

Tällaiset kohtaukset ovat minulla yliaktiivisuuden lisäksi ainoa selkeästi tunnistamani ADHD:n piirre. Ja kyllä, se on ihan tutkimuksissa todettu ominaisuus.

Monien käsitys ADHD:sta on juurikin tuo ylivilkkaus. Että ADHD:n omaavat ovat yliaktiivisia kaikessa eivätkä tahdo pysyä paikoillaan. Allekirjoitan itseni täysin tästä, mutta suurimmaksi osaksi se on mulla vain positiivinen asia! Olen ikiliikkuja.

Mutta onhan tässä varjopuolikin olemassa. Kuinka moni tietää, mistä ADHD on lyhenne? Attention Deficit and Hyperactivity Disorder. Eli tosiaankin tuo hyperaktiivisuus on vain kääntöpuoli, mutta siihen liittyy kaikkea muutakin. On olemassa sellainen ominaisuus, kuin ADD. Tämä on keskittymishäiriö. ADHD on sama asia, mutta sen H:n eli hyperaktiivisuuden kanssa. Monilla ADHD siis aiheuttaa pahojakin keskittymisongelmia. Ahdistuminen kaikesta ja liikaa murehtiminen ovat yleisiä tietämieni ADHD-ihmisten parissa.

Aloitetaanpas siis alusta, minun kohdallani.

Vielä yläasteellakaan minulla ei ollut tietoakaan siitä, että omaan tällaisen ominaisuuden. Yksinkertaisesti siksi, että ongelmia koulussa ei ollut. Olen aina oppinut nopeasti ja helposti, hyvät todistukset vahvistavat tarinaa. Ainoa seikka, johon olin kiinnittänyt huomiota, olivat rumpusarjat kutosella. En oppinut edes sitä yksinkertaisinta, minkä kaikki muut oppivat! Se vain oli niin ylitsepääsemättömän vaikeaa, että muistan sen yhä.

 
Tällä videolla opettelin jumpstylea.

Sitten olinkin jo ammattikoulussa, ja kiinnostuin tanssityylistä nimeltä jumpstyle. Ensimmäisen luokan keväällä yritin moneen otteeseen opetella sitä, mutta turhauduin aina. Ei tästä tule mitään. Sitten vain jätin sen siihen. Kunnes seuraavana syksynä päätin, että nyt opettelen tämän. Siinä kesti ainakin kaksi viikkoa. Päivittäin opettelin tätä viiden vaiheen sarjaa, jotta oppisin sen. Tällä kertaa tajusin lopettaa kun ei enää onnistunut, ja opettelin aluksi todella hitaasti. Siksi jaksoin jatkaa päivittäin. Ja voi sitä ilon määrää, kun kahden viikon jälkeen opin sen! Olin niiin ylpeä itsestäni, vaikka tekniikka ei täydellinen ollutkaan. Tuntui, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti saavuttanut jotain. :) Ja toki olen vieläkin ylpeä, että otin itseäni niskasta kiinni. Jumpstylen opettelun takia olen selvinnyt todella paljon paremmin kaikista tekniikkaa vaativista jutuista.

Puolisentoista vuotta tämän jälkeen rupesin käymään kuntonyrkkeilyssä. Siellä tuli heti ongelmia eteen. Joka kerta ahdistuin siitä, kun ei vaan onnistunut. Kuitenkin fiilis oli aivan mahtava sen jälkeen, kun jaksoi yrittää ja lopulta onnistui. :) Oli kuitenkin parikin kertaa tämän kahden kuukauden sisällä, jolloin menin nyrkkeilyn jälkeen vessaan itkemään, kun ahdisti vaan niin paljon. Miksi jokin niin yksinkertainen asia voi olla niin vaikeaa minulle, kun muut vaan tekevät sen niinkuin vettä vaan? Tässä vaiheessa tiesin jo omaavani ADHD:n. Silti se ahdisti (ja ahdistaa tuollaisena hetkenä) niin pirusti, eikä sille voinut mitään.

Ja tästä päästäänkin jo nykyhetkeen. En enää edes muistanut tuon ongelman olemassaoloa, kunnes menin tänään crossfittiin. Ja siellä se sitten iski, pikkuhiljaa, kunnes lamaannuin niin pahasti, että lakkasin kuulemasta. Siinä vaiheessa lähdin rauhoittumaan.

Vaikka tuosta saattaisi kuullostaa, etten mitään ole oppinut, niin yksi asia on varmaa. Pitää antaa itsellensä lupa ahdistua. Tänään siellä vessan lattialla istuessani tajusin päästää siitä tunteesta heti irti. Sanoin itselleni, että hei, se on ok, että ahdistaa. Saat itkeä. Ja kun näin tekee, ahdistus menee helpommin ohi. Pian sitä olen taas pirteänä antamassa kaikkeni ja yrittämässä uudelleen. Tärkeintä on, ettei patoa tunteita sisälleen, koska ne tulevat kuitenkin joskus ulos. Olen myös oppinut hyväksymään, että ei sille vain voi mitään, että ahdistuu noin typeristä asioista. Ei siitä pidä syyttää itseään.

Niin minä nousin sieltä vessasta, ja ahdistus jatkui taustalla lopputunnin. Kunnes tuli se viimeisen viiden minuutin jakso, jossa todellakin tehdään täysillä. Sen jälkeen ei tosiaankaan ahdistanut! Keskityin vain liikkeeseen, ja tein, ja tein, ja tein. Rohkaistuin jopa tunnin jälkeen kertomaan valmentajalle, miksi lähdin pois ja miksi olen niin huono oppimaan asioita. Ehkä se on meille molemmille helpompaa ensi kerralla. :)


2 kommenttia:

  1. No tiedän itsekin tunteen kun ahdistaa ja menee ajatukset sekaisin ja tuleen poistumisen tarve
    Ja tuo on hyvä huomio että antaa itselleen luvan näyttää tunteet ja antaa helpotuksen tunteen tulla :)
    Ja voin sanoa olen ylpeä sinusta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :3 Joo, sen oon huomannu et se lupa pitää antaa, tai sit siitä ei tuu mitään.

      Poista