Olen alkanut käymään taas VPK:ssa tällä kotipaikkakunnallani. Se on siis sama VPK, jonka parissa kasvoin - kävinhän siellä säännöllisen epäsäännöllisesti aina 5. luokalta eli jostain 10-11-vuotiaasta saakka, 9. luokan loppuun eli 15-16-vuotiaaksi asti.
Muilla paikkakunnilla ollessani ainoa asia, mitä olen täältä kaivannut, on VPK. Täällä se tunnelma vain on omaa luokkaansa, ja homma toimii. Tämä on hyvin organisoitua toimintaa, ja meininki on juuri oikea. Sitä samaa en ole muualla saanut, vaikka sitä paristakin VPK:sta hain.
Tänään oli toiset hälytysosaston harkat minun puolestani. Käytiin ajelemassa veneillä, ja pääsin ensimmäistä kertaa moottoriveneen rattiin. Pääsin myös kokeilemaan isommalla veneellä ajoa. Tunnelma oli rento, ja suu kävi iloisesti läpi harkkojen. Aina näin ei kyllä ole - riippuen harjoitusten luonteesta, onko siinä tilanteessa edes mahdollista (tahi aikaa) jutustella. Riippuu täysin kerrasta, miten isolla mittarilla tekemisen meininki on - tosin aina sitä tekemistä löytyy. Kertaakaan ei ole tylsät harkat täällä olleet.
Tänään pääsin taas toteamaan, että kyllä VPK on minun juttuni. Harjoituksissa aika kului kuin siivillä, ja yhtäkkiä oltiinkin oltu jo kaksi tuntia hommissa. Mulla on täällä sellainen olo, että olen taas omieni ja oman juttuni parissa. Tätä on kaivattu!
Tämä vain vahvistaa sitä tunnetta, että olen hakeutumassa oikealle alalle. Olenhan haaveillut palomiehen työstä yläasteajoista lähtien. Silloin en tosin uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska mielestäni minulla ei ollut sen haaveen suhteen mitään toivoa. Nyt liekki on syttynyt lopullisesti, ja vaikken jostain syystä Opistoon pääsisikään, VPK tulee olemaan osa elämääni siihen asti kunnes kuolen. Sen voin sanoa jo valmiiksi.
Olin kesällä vapaapalokuntanuorten suurleirillä Porissa, Kirjurinluodossa. Se oli neljän vuoden välein järjestettävä koko Suomen laajuinen leiri, normaalisti kesäleirit käydään alueittain. Leirille matkatessamme onnistuin syömään kuumassa pilaantuneen leivän, ja päälle join vielä lämmennyttä soijajuomaa, jota en halunnut heittää pois. No tämähän kostautui! Olin koko leirin lukuunottamatta lähtöpäivää, eli 5 päivää vatsataudissa. Vietin pari päivää leirisairaalassakin. Leiri meni tämän vuoksi kaikin puolin hankalaksi, koska olin telttavastaava ja ainoa täysikäinen teltassa. Hoitelin siis tautisenakin teltan asioita, enkä levännyt siksi kuin yhden päivän. Osa näistä menoista oli tarkoituksella itseni aiheuttamia - en halunnut, että ensi kertaa suurleirillä olevilla nuorilla jää aktiviteetit ohitse, koska eivät saa vastaavaa mukaan. Siksi koitin kestää.
Totesin leirin jälkeen, että vaikka tämä oli kurjin leiri, jolla olen ollut, en kadu sinne lähtemistä. Jo se tunnelma oli niin omansa. Muistan kävelleeni leirisairaalalta syömään, ja matkalla hymyilleeni huvittuneena, kun ulkopuoliset ihmettelivät ryhmää sammutusasuisia 6-7-vuotiaita lapsia, jotka olivat rannassa letkujen kanssa. Tällaiset pienet asiat loivat sellaisen tunnelman, etten voi muistaa tuota leiriä huonolla. Kuvitelkaa tuhansien ihmisten leiri, jossa näkee kaikkia niitä ympäri Suomen tulevia kavereita, oman juttunsa parissa. Tuo yhteisö on jotain, josta en ikimaailmassa halua luopua. Koen todella kuuluvani siihen ympäristöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti